jonka Suomen hallituksen varapuheenjohtaja E. N. Setälä piti saksalaiselle päällystölle Helsingissä annetussa juhlassa huhtikuun 25:nä 1918.
Hyvät herrat!
Jonkun verran enemmän kuin kaksituhatta vuotta takaperin tulivat suomalaiset ensi kerran kosketuksiin germaanien kanssa. Niinkuin nykyisessä suomen kielessä säilyneet muistomerkit osoittavat, olivat suomalaiset näistä kansoista sivistyksellisesti nuoremmat ja vähemmän edistyneet: suomalaiset ovat vuosisatoja jatkuneen yhteyden aikana muinaisilta germaaneilta, gooteilta ja pohjoisgermaaneilta »paljon lainanneet ja paljon oppineet». Kaikilla inhimillisen toiminnan aloilla, ennen kaikkea järjestetyn yhteiskuntaelämän alalla, ovat suomalaiset omaksuneet paljon germaaneille ominaista. Niiden puolenseitsemättä vuosisadan kuluessa, mitkä maamme oli yhdistettynä Ruotsin valtakuntaan, on Suomen kansa omaksunut germaanilaisen oikeuslaitoksen, joka vielä tänäkin päivänä muodostaa valtiollisen elämämme pohjan, germaanilaisen vapaudenpyrkimyksen ja länsimaisen kulttuurin, lähinnä sen pohjoisgermaanilaisessa muodossa. Ja mitä erittäin tulee suhteihimme Saksaan, ovat nuoret miehemme, ennen kuin meillä vielä oli omaa yliopistoa, opiskelleet Saksan yliopistoissa — muiden muassa oli uskonpuhdistajamme Mikael Agricola Lutherin ja Melanchthonin oppilas. Ja siitä lähtien kuin oma yliopistomme perustettiin, on Saksan tiede, maailman ensimmäinen, meille aina tarjonnut sekä ainesta että herätettä omaan tutkimukseen. Meidän yliopistoissamme ammennetaan tietoja saksalaisista tieteellisistä teoksista, ja useimmat tutkijoistamme ovat harjoittaneet opintoja Saksan yliopistoissa. Me suomalaiset olemme tosin säilyttäneet, jos niin saan sanoa, sisimmän luonnepohjamme, mutta samalla on germaanilainen maailmankatsomus muodostunut osaksi olemustamme.
Velkamme germaaneille, saksalaisille, oli jo ennestään suuri, mutta näinä päivinä se on kasvanut kerrassaan valtavaksi.
Koko viime vuosisata täytyi meidän taistella säilyttääksemme oikeutemme olla länsieurooppalaisia — aseeton taistelu, jossa oikeutemme ja kulttuurimme, joita meidän oli puolustettava, samalla olivat ainoat aseemme. Olemme aina pyrkineet uskollisesti täyttämään velvollisuutemme Venäjän valtakuntaa kohtaan, johon kohtalomme olivat kytketyt. Mutta meidän uskollisuuteemme on vastattu uskottomuudella. Koko tuon vuosisadan aikana emme ole milloinkaan voineet täysin levollisina työskennellä kansallisten ja yleisinhimillisten tehtäväimme hyväksi: kirkkaitakin päiviä synkensivät uhkaavat pilvet, pitkiin aikoihin ei nähty ainoatakaan vapauden auringon sädettä, mikä kuitenkin on välttämätön kaiken kulttuurityön menesty-miselle. Alun toistakymmentä vuotta takaperin näytti vihdoin uusi aika alkaneen: koko kansa hankkiutui suorittamaan suurta uudistustyötä, mutta pian alkoi taantumus taaskin: Venäjän hallitus ehkäisi miltei kaikki perin pohjin uudistetun kansaneduskuntamme hyväksymät lakiuudistukset ja loi siten hedelmällisen maaperän itäisen tartuntabakteerien kehitykselle. Sekä ensimmäisen että toisen vallankumouksensa jälkeen vakuutti Venäjä meille juhlallisin sanoin itsemääräämisoikeuden, vihdoinpa täydellisen itsenäisyydenkin. Mutta samaan aikaan se vilpillisesti pyrki erottamaan maamme niin valtiollisesti kuin sivistyksellisestikin lännestä, jopa yhdellä iskulla tuhoamaan meidän oikeutemme ja kulttuurimme. Venäjän tsarismin muokkaamaan maahan teki bolševismi kylvön, venäläinen kiihoitus tuleennutti laihon ja sadon korjaaminen saatettiin mahdolliseksi venäläisten aseiden avulla. Kansan vähemmistön hirmuvalta, joka ei suonut hengen turvaa sosialidemokraateillekaan eurooppalaisessa mielessä käsitettyinä, saatiin räikeästi vastoin selvästi julkilausuttua kansantahtoa aikaan, ja jos se olisi voinut lopullisesti voittaa, olisi Suomen kansa pyyhkäisty pois ei ainoastaan itsenäisten, vaan sivistyskansainkin, vieläpä ylipäätään kansakuntain joukosta.
Tässä äärimmäisessä hädässä ovat Saksan valtakunnan korkea hallitsija sekä mahtava ja voimakas Saksan kansa epäitsekkäästi rientäneet pienen ja turvattoman Suomen kansan avuksi. Ilman Saksalta saamiaan aseita olisi meidän vastikään muodostettujen ja sangen puutteellisesti varustettujen joukkojemme ollut mahdoton käydä venäläisillä aseilla, venäläisillä ampumatarpeilla ja venäläisillä sotilailla ja punakaartilaisilla tuettua terroria vastaan. Ilman Saksan armeijan ja laivaston henkilökohtaista voitokasta toimintaa olisi taistelu kestänyt niin kauvan, että sillä välin liian monta kulttuuriarvoa olisi tuhoutunut ja elintarpeiden puutteessa koko kansamme joutunut perikadon partaalle. Saksan urhoollisen armeijan ja laivaston itsekohtainen ryhtyminen Suomen vapautta ja kulttuuria puolustamaan ei — toivon Teidän, herrain korkeasti kunnioitettujen Saksan sotavoimain edustajain sen myöntävän — ei ole ollut ainoastaan meidän vapautemme ja meidän kulttuurimme puolustamista: te taistelette samalla ihmiskunnan kulttuuriarvojen puolesta. Bolševistinen vaara ei uhkaa ainoastaan meitä äärimmäisiä etuvartijoita, se uhkaa myös kaikkia sivistystuloksia, mitkä Länsi-Eurooppa on vuosituhansien kuluessa saavuttanut.
Velkamme Saksan kansalle on näinä päivinä muuttunut verivelaksi: saksalaista verta on vuotanut meidän pienen kansamme olemassaolon oikeutuksen, vapauden ja kulttuurin puolesta. Ei ole mitään, joka enemmän sitoo ja velvoittaa kansoja kuin verivelka. Meillä ei ole mitään muuta keinoa velkamme maksamiseksi kuin jatkuva, uupumaton osanotto inhimilliseen kulttuurityöhön, niiden raskaiden velvoituksien tunnollinen täyttäminen, jotka kansamme uusi asema meille asettaa. Ja Saksan kansalle emme voi sen epäitsekkäästä teosta tarjota muuta kuin lämpimimmän myötätuntomme, syvästi tunnetun kiitollisuutemme, myötätunnon ja kiitollisuuden, joka ei ole milloinkaan sammuva, niin kauan kuin Suomen kansa on sivistyskansana olemassa.
Eläköön Saksan kansa, suuri ja mainehikas sodassa, yhtä suuri ja mainehikas ihmiskunnan kulttuuriarvojen edustajana ja puoltajana! Eläköön!
Lähde: von der Goltz: Toimintani Suomessa ja Baltianmaissa. Tekijän luvalla suomennettu. Liite. WSOY 1920.
Original, auf deutsch